Isoäideille

Menneisyys riisutaan meistä yksi ihminen kerrallaan.
Sylit ja käsivarret kuoritaan ympäriltämme
ja siirretään pois
arkistoon, josta ei noudeta mitään
kauemmas kuin näet – ellet unissasi

jonain päivänä ketään ei enää ole
ja koko historiasi on kadonnut, pois pyyhitty

jäljellä olet enää sinä, joka muistat – tai et
joka riisutaan seuraavalta
kun menet itse
takaisin alkuun.

 


© Minna Autio
facebook.com/runominna

 

Menneisyys riisutaan meistä

Mainokset
Kategoria(t): Runous, Yleinen | Avainsanat: , , | 2 kommenttia

Kesäleirille kirjoittamaan!

TIEDOTE

Voimasana! Kirjoittajaleiri 13–17-vuotiaille

Nuorten kirjoittajaleiri jälleen Urjalassa 1.–3.8.2018

Kestosuosikiksi muodostunut Voimasana!-kirjoittajaleiri järjestetään taas elokuun alussa, ja mukaan ovat tervetulleita kaikki 13–17-vuotiaat kirjoittamisesta innostuneet nuoret. Leirillä kirjoitetaan runoja ja tarinoita, keksitään yhdessä juonia sekä vaelletaan mielikuvitusmaailmoissa. Missio: kirjoittamisen ilo!

Mukaan tarvitset kirjoitusvälineitä (kynä & vihko / tabletti / läppäri – kaikki käy), herkkuja inspiksen herättelyyn sekä ison repullisen innostusta. Leirillä pääset tutustumaan uusiin kavereihin, seikkailemaan Urjalankylän kauniissa kesämaisemissa sekä kirjoittamaan niin paljon kuin ikinä haluat.

Punakynät ja koulufiilis jätetään kotiin eikä kirjoituksia ole pakko näyttää kenellekään. Toisaalta, jos haluat, voit näyttää kirjoituksesi kavereille, jotka kirjoittavat itsekin. Win–win!

Leiri alkaa keskiviikkona 1.8. klo 12 ja päättyy perjantaina 3.8. klo 12. Majoitus on Urjalankylän Koulumaan tiloissa (ent. Urjalankylän koulu). Makuualusta ja makuupussi mukaan.

Kurssi on osa Pentinkulman päivät -tapahtumaviikkoa. 2013_08_01_1943b

Ilmoittautuminen ja lisätiedot Valkeakoski-opiston sivuillaIlmoittautumisaika jatkuu 26.6.2018 asti, mutta paikkoja on rajoitetusti.

Tervetuloa mukaan!

Kesäisin terkuin

leiriohjaaja Minna

 

Kategoria(t): Kirjoittaminen, Kirjoitusryhmät, Yleinen | Avainsanat: , , | Kommentoi

Ryhtymisestä

Nyt kun olen ryhtynyt kirjoittamaan blogiini tällaista epäkirjallista puolihuolimatonta fundeerailua niin jatkanpa samalla linjalla. Olen tullut siihen tulokseen, että parempi ryhtyä kirjoittamaan ilman suunnitelmaa kuin pitää kynnyksenä, että pitäisi olla mielessä jotakin ns. viisasta sanottavaa. (Olen myös tullut siihen tulokseen, että minulla aika harvoin on.)

Kun muutin tähän taloon, joitakin vuosia sitten, en kiinnittänyt paljon huomiota eteisen seinässä olevaan vanhaan suureen palapeiliin. Vuosien varrella se alkoi kuitenkin ärsyttää. Peilit olivat vähän vinksin vonksin, jolloin peilikuva pirstaloitui dadaistiseksi, mutta silti tätä seinää oli hankala peittää millään. Palapeilejä irrotelleet tietävät, kuinka vaikeaa niitä on saada ehjänä irti. Samalla pilalle voi mennä myös seinä. Arvelin hommaa siis suureksi ja ärsyttäväksi enkä ryhtynyt siihen.

Eilen sijoitin peilin eteen lipastoa ja harmittelin taas rumia peilejä. Tutkailin, että peilit on kyllä kiinnitetty jonkinlaiseen levyyn, mutta se näyttää olevan liimattu seinään. (Juu, itsekin vähän ihmettelin.)

Äkkiä päätin, että nyt minä kyllä otan tuon irti — tapahtuipa se miten hyvänsä!

tools-2145775_1920

Kuvan työkalut eivät liittyneet tapaukseen.

Yritin irrottaa yhtä kulmapeiliä kirjeveitsellä, ja hämmästyin, kun se lähtikin noin vain. Ihme, ettei se ollut pudonnut. Kulmapeilien takaa löytyivät ruuvit. Niiden irrotuksen jälkeen levy lähti sangen helposti kokonaisena irti — vaikka yhdessä kulmassa tosiaan oli hiukan liimaa.

Tämänkö takia olin jahkaillut ja ärsyyntynyt monta vuotta? Irti saamiseen tarvittiin kymmenen minuuttia, vanha tylsä kirjeveitsi sekä ruuvimeisseli.

Kerron tämän hölmön tapahtumasarjan siksi, että lähes kaikki edistys elämässäni on tapahtunut näin. Ensin kuvittelen asian lähes mahdottomaksi, enkä tee mitään. Sitten kyllästyn ja päätän nyt vain ryhtyä siihen, tuli mitä tuli. Jollen saavuta mitä haluan, opin ainakin jotakin. Yllättäen se onnistuukin. (Haasteita on tietenkin aina, mutta ei mitään mahdotonta.)

Näin ryhdyin aikanaan opiskelemaan. Hankin työpaikkoja. Kirjoitin kirjan. Löysin sille kustantajan. Ostin talon. Lähdin kunnallispolitiikkaan.

2015-10-17 Heijastus ikkunassa (3)crop-cRyhdyin vain hommiin, jotakuinkin vastoin parempaa tietoani. Lähdin jonkin idean perään. Asiat lutviutuivat.

Voin siis suositella tätä metodia. Mitä haluaisitkaan saavuttaa, ryhdy vain toimeen. Jos se on aluksi mahdotonta, se todennäköisesti muuttuu mahdolliseksi matkan varrella.

Älä kuitenkaan turhaan seuraa esimerkkiäni jahkailussa. Se on tarpeeton vaihe.

Minäkin aion parannella tuota aloittamista jatkossa. Ehkäpä seuraavaksi ryhdynkin opettelemaan talon remontoimista? Toimeen vain!

Kategoria(t): Yleinen | Avainsanat: , , | Kommentoi

Hajattelua

Pihalla on hiljainen kevättalven ja keskiviikon iltapäivä. Koirat lojuvat keittiön lattialla uupuneina; ne ovat olleet molemmat peräjälkeen vatsataudissa, ja tämä on tiennyt minulle katkonaisia yöunia jo monena yönä. Viime yönä nousin kolme kertaa viemään koiraa ulos. Pienten lasten vanhemmilla on varmaan usein tällainen samanlainen pöllähtänyt olo.

Viime päivinä on tullut uutta lunta, vaikka mieleni on jo vihreässä valossa. Eilen satoi vähän räntää ja sitten paljon vettä. Paksu lumikerros pihassa ei juurikaan ohentunut, mutta koirat hätkähtivät haukkuun aina, kun vettynyt lumilautta rojahti katolta maahan. Ulos mennessä kyttäilen ovikatoksesta roikkuvia lumimassoja epäluuloisesti, kuljen alta nopsaan.

2017 04 29_3011b_pieni

Viime vuonna satoi vielä vapuksi paksu lumikerros.

Ennusteiden mukaan pakkasetkin palaavat vähäksi aikaa, mutta toivon, että sen jälkeen maa todella sulaa. Sitä odotellessa tuijotan Areenasta puutarhaohjelmia.

Tänään kylvin vihanneskrassia (se tuoksuu minusta ihanalta) ja harkitsen pääsiäisruohon kylvöä. Höpsöä, mutta kivaa. Mullanvaihto huonekasveille on edessä lähipäivinä. Omenapuutkin pitää leikata pian. Yrttejä aion istuttaa ruukkuihin, kun vähän lämpenee. Kesäksi istutan pihaan lavapenkkiin salaattia ja muuta syötävää.

Odotan mielenkiinnolla, miltä takapiha näyttää lumien sulaessa. Ei varmaan kauhean kaunis näky; piha kaivettiin loppusyksystä auki remontin takia. Sen mukana hävisi myös valtava punaherukkapensaani ja raparperini.

2017 06 04_0081 raparperi

Raparperi kukoisti vielä viime kesänä.

Tosin kaivettu maa-aines tampattiin lopuksi takaisin pihaan, joten jos hyvin käy, raparperi saattaa kyllä vielä putkahtaa jostakin pihan nurkasta. Remonttimiehet eivät olleet edes huomanneet koko kasvia, enkä minäkään sitä muistanut remonttihässäkässä.

Onneksi sentään marjapensaat tuota yhtä lukuun ottamatta säästyivät mylläykseltä.

Kaikenlaista tekemätöntä leijailee pääni ympärillä, mutta juuri nyt nautin vain hiljaisuudesta, iltapäivän valosta. Toisinaan ei tarvita muuta.

 

 

Kategoria(t): Yleinen | Avainsanat: , | 2 kommenttia

Vuosi kääntyy uuteen

Uudenvuodenaatto lienee suosittua aikaa käydä läpi edellistä vuotta, joten mietinpä vähän minäkin. Tänne blogiin ei ole vuoden aikana tullut kovin paljoa kirjoiteltua, mutta muualle kyllä senkin edestä.

Lueskellessani Facebookissa muiden listauksia vuodesta 2017 ajattelin ensin, että no, minähän olen vain elellyt tätä samaa vanhaa. Sitten kun mietin ja vähän selailin kalenteria, tajusin, että tänä vuonnahan on oikeastaan tapahtunut vaikka mitä.

Vuoden tulokas saapui jouluksi

Yksi viimeisimmistä ja ehkä suurimmista muutoksista on se, että juuri ennen joulua adoptoin löytöeläintarhalta toisen koiran. Olin halunnut koiralleni kaverin jo jonkin aikaa (taisin aloittaa etsimisen jo alkuvuodesta), mutta oikeanlaisen kaverin löytäminen osoittautui haasteelliseksi. En halunnut stressata ikääntynyttä koiraani, jolla on jo vaivoja, joten uuden tulokkaan piti olla sellainen, joka tulee toimeen sen kanssa heti.

Lopulta bongasin löytöeläintarhan sivuilta ilmoituksen uusista kodinetsijöistä ja menin koirani kanssa paikan päälle tutustumaan. Koira sai sitten tutustua muihin yksi kerrallaan ja siten tehdä valinnan. Kaveriksi löytyikin oikein kiva keskikokoinen tyttökoira, joka on luonteeltaan varsin rauhallinen ja leppoisa.

Yllättävintä on, että se näyttää ihan ensimmäisen koirani pienemmältä versiolta.

_MG_0885

Kirjoittajan vuosi

Työpuolella tapahtui paljonkin. Työskentelin jälleen osan vuotta paikallislehden toimituksessa, ja sen lisäksi ohjasin useita erilaisia kirjoitusryhmiä Pirkanmaalla ja Forssan seudulla.

Aloitin muutamia uusia projekteja, mm. luovan kirjoittamisen verkkokurssin sekä kuntouttavan kirjoittamisen ryhmän. Verkkokurssi tuli täyteen heti ensimmäisenä ilmoittautumispäivänä, joten ensi syksynä saattaa tulla kaksikin kurssia.

Kesällä ohjasin jälleen Urjalassa Pentinkulman päivien nuorten Voimasana-kirjoittajaleirin, ja sekin taisi olla täyteen buukattu. On aika mahtavaa, että ympäri Suomen löytyy niin paljon innokkaita ja reippaita nuoria kirjoittajia!

Kävin muutaman kerran esiintymiskeikalla. Hain erilaisia apurahoja seuraavan runokirjan kirjoittamista varten, mutta valitettavasti tuloksetta. Kirjan käsikirjoitus ei siis ajanpuutteen vuoksi juurikaan edistynyt, mutta silti pari uuttakin kirjaideaa heräsi mielessäni.

Tein myös jonkin verran kustannustoimitusta, joten olen sentään päässyt edistämään muiden ihmisten kirjoitusprojekteja.

Yllättäviä kuvioita

Yksi näkyvimmistä muutoksista edellisvuoteen verrattuna oli varmaankin se, että minut pyydettiin keväällä paikallisten vihreiden Humppilan kunnallisvaaliehdokkaaksi — ja sitten minut vielä kaiken lisäksi valittiinkin!

Minusta tuli kunnanvaltuutettu yllättävän korkealla äänimäärällä, kun otetaan huomioon, kuinka uusi koko kunnassa vielä olen. Koska Humppilassa on nyt paljon vireillä, uusi valtuustomme kokoontuikin jo alkukaudellaan useita kertoja. On ollut mielenkiintoista lähteä mukaan paikallispolitiikkaan ja olla mukana päättämässä yhteisistä asioista.

Samoihin aikoihin tulin valituksi myös Lounais-Hämeen Vihreät ry:n hallitukseen. Kaikessa tässä olen päässyt tutustumaan moniin uusiin ja upeisiin ihmisiin, joita en olisi ehkä muissa yhteyksissä tavannutkaan.

Kukkien ja kirjainten lumoissa

Syksyllä aloitin myös upouuden harrastuksen ja hurahdin samantien kalligrafian hienouksiin. Olen siinä vielä aivan surkea, mutta hienojen kirjainten piirtämisen opettelu tuntuu tällä hetkellä tosi hauskalta.

Useita vuosia pelkkänä viherkasvina elänyt orkideani kasvatti pimeimpään talviaikaan yhtäkkiä uuden kukkavarren ja heräsi jouluksi kukkimaan. En tiedä, mitä tapahtui, mutta olen ilahtunut.

_MG_0914

Summa summarum

Vuonna 2017 minulla on siis ollut huikean paljon kaikenlaista aihetta iloon ja kiitollisuuteen, ja pidänkin vuotta oikein onnistuneena. Tietenkin elämä on tarjoillut myös kaikenlaista arkista harmia ja hankaluutta, mutta katson kyllä jääneeni tässä silti selvästi voitolle.

Toivottavasti vuosi 2018 on yhtä täynnä mielenkiintoisia uusia projekteja, ja ennen kaikkea toivon saavani jostakin aikaa ja/tai ekstraenergiaa omienkin käsikirjoitusteni edistämiseen.

Teille toivon ensi vuodeksi kaikkea sitä, mistä haaveilette, ja paljon iloa sen lisäksi. Onnellista uutta vuotta!

Kategoria(t): Yleinen | Kommentoi

18.8.2017

On perjantai-ilta.
Ihmisenkokoinen sokea usko on lävistänyt kymmenen ihoa
Lidlin valkoisella tarjousveitsellä
kunnes luoti
ja jättänyt kaupungin kiehuvaan hiljaisuuteen
jossa pääministeri sanoo ikävää

asemia ja toreja partioidaan
ulkomaalaisvalvonta lentokentät tehostettu
terassihenkilö tilittää puhelinhaastattelussa
kuulen hämmentävän hymyn adjektiivien takana
hän sanoo viuhuu
jännittävää seurata sivusta
kun puhutaan kaulan avaamisesta
otetaan kamerat esiin

tänään Turku on Barcelona
Lontoo, Pariisi, Berliini
laineet lyövät meidän rantoihimme
ja kaikki torit on saarrettu ajoneuvoyhdistelmillä
betoniporsaiden laumat reunustavat turvallisuudentunnetta
iltapäivisin ja iltaisin satelee pehmeitä iskuja
________________(l)ihoihin
olemme täällä: je suis
punainen kartalla merkitsee sijainnin
ja mekin saamme oman Wikipedia-artikkelin
joka jättää vastaamatta

_

Kategoria(t): Runous, Yleinen | Avainsanat: | Kommentoi

Emma Morano 1899–2017

Esikoinen, sinä jäit pisimpään
näit kaiken, mitä nähtävissä oli.
Keksinnöt ja lääkkeet, syntyvän teknologian –
nettiin et sentään lähtenyt, ethän sinä.

On pääsiäinen ja minä kuuntelen gospelia
_____O happy days
ja muistan sinua
ja vaikkemme koskaan tavanneet
sinä olet tässä luonani.

Synnyit kuningaskuntaan
______mutta lähdit pois heistä,
jotka sinua olisivat hallinneet.
Sodat, hallitukset – paavitkin tulivat ja menivät
kaiken virrassa sinä pysyit,
yksi pieni tanssiva nainen.

Vaikka olet nyt mennyt, en osaa surra.
Kauniit olennot voivat kuolla
kauneus ei milloinkaan.

Uteliaisuus kuljettaa sinua
nyt näet viimeisenä sen mitä sisaruksesi, perheesi
___mutta silti aikaa ei ole, kaikki kiertyy kehäksi
eikä mitään voi todella menettää.

Olet musteella kirjoitettu sana
____pergamentissa joka ei haurastu
piirsit merkkisi tähän kuvaan, josta
______emme näe kuin osan
mutta siellä se on, siellä se on.

Emma_Morano - Wikipedia public domain

Emma Martina Luigia Morano
(29. marraskuuta 1899 – 15. huhtikuuta 2017)

Kategoria(t): Runous, Yleinen | Avainsanat: | Kommentoi

Runo itsenäisyyspäiväksi

Minulla on juuret tähän maahan. Talvella järvenrannankin voi kuvitella pelloksi, jos ei katso käännettyjä veneitä. Esikaupunkien puistikoissa leikitään piilosta, opitaan väistämään aikuisia, olemaan tuijottamatta. Minulla on juuret kerrostalojen muovilattioissa, joissa huonekalujen jäljistä muodostuu kartta muiden elämään. Korvat kasvavat kiinni seiniin, kielet jäähän, sillä niin on herra sinua rakastanut että meillä on oikeus sanoa. Huomaa mennyt aikamuoto. Seuraavassa korttelissa omakotitaloja, täydellisiä puutarhoja ja nenänvarsia, siistejä valkeita mekkoja; meidän tytöstä tulee ylioppilas. Pyöräilyreitit vievät perimmäiseen nurkkaan, missä kiltti täti myy norttia kappalehintaan. Papereita ei kysytä, ei niitä olisikaan. Minulla on juuret routivaan asvalttiin, jo toiset iskarit tänä vuonna sanoo naapuri, eikö sitä tietä saada kuntoon. Setä ajaa puimurilla vieraan maita, ei sano juuta eikä jaata; tällaistahan elämä on, täällä. Reunamilla puhutaan tieoikeuksista, vesijohtovedestä, saako sakokaivon rakentaa järvenrantaan ja tallissa kaksi paikkaa: traktori ja se toinen. Hevosia ei näillä kylillä ole nähty enää vuosiin. Minun idyllinen katseeni väistää romumetallit ja öljytynnyrit, tähyää pellon yli metsään, menneisyyteen jota ei koskaan ollut. Minulla on juuret nupukivissä kaupungin keskustassa, missä kukaan ei katso silmiin; iltarauhan tuo poliisi, turvatalolla tarjotaan iltapalaa ja juttutuokioita. Bussissa denaturoimaton vierustoveri selittää elämän haurautta, läheisyydenkaipuuta piikikkäällä iholla. Joulukuun alussa nautitaan pöytäviinaa, pukuloistoa ja otsikoita. Tuijotetaan kirkasta ruutua tyhjin silmin, istutaan vieretysten kun ei jakseta siirtyä, ei enää vuosiin. Juhlan aika kilisee, kulkusia ne vain ovat. Yhtenä iltana ojennamme paketoituja anteeksipyyntöjä, syömme kilpaa, kyllähän minä vielä rakastan. Kynttilänvalossa kaikki näyttää hetken kauniilta. Loppukuussa ilotulituksen alla särkyneet katseet kääntyvät kohti valoa. Kelataan takaisin alkuun, otetaan uusiksi tästä.

2014-01-19-talviranta-042b

(c) Minna Autio 2016

Kategoria(t): Runous | Kommentoi

Ammattikirjoittajan tunnustukset

Työkseen kirjoittamisessa on pulmana, että ei enää tule juurikaan kirjoitettua ”omia juttuja”.

Tavallaanhan kirjoittaminen ruokkii kirjoittamista. Pysyy paremmin vireessä ja ajattelee, sanotaanko nyt vaikka kirjallisemmin. Toisaalta työkirjoittamisen jälkeen ei enää oikein riitä puhtia esimerkiksi blogijuttujen, saati runojen kirjoittamiseen. Kaikki ajatusenergia on jo kulutettu. Sitä haluaa vain painua koiran kanssa pihalle tai juoda litrakaupalla teetä elokuvan äärellä, neule kädessä. Ajattelematta mitään.

Ei pidä käsittää väärin; runojen kirjoittaminen on syvin rakkauteni. Mutta kuten kuka tahansa rakastanut tietää, rakkauden laiminlyöminen on yllättävän helppoa.

Tässäkin hommassa sinnikkäänä vieraana on syyllisyys; tunne, että pitäisi jaksaa, pitäisi olla obsessiivisesti kiinnostunut, pitäisi vain kirjoittaa kirjoittaa kirjoittaa yöt läpeensä, niin kuin Oikeat Kirjailijat. Pitäisi uhrata kaikki taiteen alttarille: työpaikat, talot, kaikki.

Mutta minä nyt satun pitämään työstäni, ja erityisesti talostani. Eikä taloa voi valitettavasti maksaa runoudella. (Jos joku sattuisi keksimään, kuinka runojen kirjoittamisella maksetaan asuntolaina, tieto olisi tervetullut!)

Ei pidä käsittää väärin; runojen kirjoittaminen on syvin rakkauteni. Mutta kuten kuka tahansa rakastanut tietää, rakkauden laiminlyöminen on yllättävän helppoa. Koska arki. Koska stressi. Koska kaikki ärsyttävät, huomiosyöpöt pikkujutut. Koska raha. Koska velvollisuudet. Koska syyllisyys. Koska ainainen väsymys.

Tähän joku lausuu painavan sanan: tekosyy. Tai: selityksiä. Voi olla. Tiedän vain, että kaipaan runojen kirjoittamista, koko sitä maailmaa. Nyt runous tuntuu etäiseltä kuin rakastettu, joka asuu hiukan liian kaukana. Tapaamiset ovat aina ihania, mutta niiden välit ovat pitkiä ikäviä. Liian pitkiä.

_MG_6000

Välillä käy kuten pari päivää sitten: eksyin puolivahingossa runotekstikansiooni ja aloin lukea. (Koska kirjoitetun tekstin lukematta jättäminen on mahdotonta – mistä syystä kodissani ei tulla näkemään tarkoituksettomia sisustustekstejä eikä vaatteissani tekstiprinttejä.)

Huomasin, että vaikka olen pitänyt itseäni aika satunnaisena kirjoittajana, luonnoksia on kertynyt vähintäänkin yhteen kokoelmaan, ehkä jopa useampaan. Tajusin, että haluaisin kovasti uppoutua runojen maailmaan ja saattaa nämä luonnokset valmiiksi teksteiksi, valmiiksi sarjoiksi ja kokoelmiksi. Ikävöin runoa kuin elävää, hengittävää olentoa. Runottomuus tuntuu jatkuvalta, loskaiselta talvihämärältä.

Lottokupongit ja apurahahakemukset ovat vetämässä, mutten pidättele hengitystäni. Jotenkin pitäisi kuitenkin saada tämä homma toimimaan. Vinkit ovat siis tervetulleita. Miten te pystytte kirjoittamaan kaiken arjen pyörityksessä? Onnistuuko se ylipäänsä, jos taloudessa ei ole toista aikuista vähentämässä työmäärää? Miten te pidätte runouden – tai proosan – lähellä, kun kaikki muukin tässä maailmassa vaatii huomiotanne?

Kategoria(t): Kirjoittaminen, Runous, Yleinen | Avainsanat: , , , | 2 kommenttia

Se kysyy sinua tanssiin, sano silti kyllä

Hassua, miten asiat muuttuvat suurin harppauksin silloin tällöin. Kun kirjoitin viime postausta, en tiennyt, että pääsy takaisin päivätyöhön koittaisi jo parin kuukauden päästä.

En arvannut sitäkään, että alle puolentoista kuukauden kuluttua olisin ostanut talon. Vanhan talon maalta, kaurapellon laidalta. Paikkakunnalta, jossa en ole koskaan aikaisemmin edes käynyt, ja josta en tuntenut ennestään ketään.

Kotimaisemat 017a

 

Enkä todellakaan olisi osannut kuvitella, että alle kahden viikon sisällä siitä hetkestä saisin viestin, jossa ikuisuusprojektilleni, vuosia kirjoittamalleni runokäsikirjoitukselle sanottaisiin viimein kyllä.

Nyt, kun ajattelen heinäkuuta 2015, tuntuu kuin viime vuoden sijasta kyseessä olisikin eri elämä, eri ihminen. Taas.

2015-11-12 Omenapuu & sumu (3)aOlen siis muuttanut, yhden maalaiskunnan taajamasta toisen maalaiskunnan… no, maalle. Ja ehkä ensimmäistä kertaa tunnen olevani kotona. Tiesin sen jo ensi visiitillä. Astuin sisään, näin syyspellot talon ympärillä. Tässä se on. Järkevä päätöksenteko ei missään vaiheessa saanut suunvuoroa. Kortit oli jaettu, päätökset tehty. Loppu oli päättelyä.

Talo on aika vanha, sieltä täältä vähän rempallaan. Osat ratkaisuista ovat aika hassuja, hiukan erikoisia. Minulle tehty.

Käsikirjoitusta on toimitettu: editoitu, raakattu, järjestetty, poistettu osia ja lisätty uusia tilalle. Lähetetty lopputulos taittajalle. On neuvoteltu, hämmästelty, panikoitu. Saatu kansikuvaksi suuresti ihailemani valokuvataiteilijan teos. On ihasteltu kansikuvan täydellisyyttä – ja kauhisteltu, kuinka suurelta ja oudolta oma nimi näyttää kirjan kannessa. Panikoitu.

On unohdettu jotain. Myöhäistä; kirja on jo menossa painoon. Panikoitu. Tehty rauha asian kanssa, toistaiseksi.

On sovittu kirjan julkistamispäivä. (21.1.2016, sivumennen sanoen.) On tehty Facebook-tapahtuma julkistamistilaisuudelle – ja saatu oitis iso määrä ilmoittautumisia. Ja viestejä, ihania sydämellisiä viestejä! Sellaisiltakin ihmisiltä, joiden en olisi arvannut muistavan nimeänikään enää.

Olen saanut viestin ihmiseltä toiselta puolen Suomea. Saako kirjaa postitse? Totta kai saa! Minulle on kerrottu, että olen vaikuttanut suuresti eräiden ihmisten kirjoittamiseen, kauan sitten. En aavistanut sitä lainkaan.

Ilo on liian laimea ilmaisu, minulla ei ole tälle kaikelle sanaa nyt.

image

Ja niin. Olen tässä. Olen nyt. Minulla ei ole karttaa eikä punaista pistettä, mutta tiedän, missä olen. Luulisin.

Mitä on tulossa, en tiedä. Olen hyvin utelias.

Kategoria(t): Yleinen | Kommentoi