Miksi en enää viihdy Facebookissa vapaa-ajallani

Moikka ja mukavaa naistenpäivää! Ei kun ai niin, eihän sitä pidäkään kenellekään toivotella, koska kyseessä on naisten oikeuksien tiedostamispäivä ja se menisi pilalle, jos sitä vietetään iloisena juhlana eikä feminiinisen elämän vastoinkäymisiä ja epäoikeudenmukaisuutta korostaen.

Naistenpäivä

Hyvää naistenpäivää… eiku.

Mutta kumminkin, siirrytään eteenpäin. Tämä on nyt poikkeuksellisen negatiivinen aihe tähän blogiini, jossa yleensä kirjoitetaan vain ihanista kirjallisista fiiliksistä, mutta eihän tätä kukaan muutenkaan lue, joten menköön nyt. Eli mikä mättää Facebookissa? Miksi haluan oikeastaan vetäytyä sanallisista sosiaalisista medioista ja korkeintaan selailla Instaa tai Pinterestiä, joissa on lähinnä vain kuvia eikä oikeastaan puhuta mitään? No siksipä juuri.

Älkää käsittäkö väärin. Minulla on ollut mahtavia keskusteluja vuosien varrella Facebookissa, ja siellä on ehkä suurin osa tuttavapiiristäni, joiden kuulumisista haluan edelleenkin pysyä perillä. En siis ole paiskaamassa ovia kiinni, vaikken haluakaan enää viettää siellä niin paljon aikaa kuin ennen.

Kuitenkin yhä useammin nykyään valitsen pikkutauolle mieluummin yltiöpositiivisen Instagramin nättien kuvien selailun kuin Facebookin. Miksi? Koska Facessa asuu nykyään jatkuva valittaminen, kettuilu ja toisten ihmisten arvosteleminen.

En vain jaksa lukea sitä negatiivista ajatusvirtaa koko ajan. Se kuihduttaa ilon kauneimmastakin päivästä. En ihmettele enää yhtään, miksi joku sanoo ottaneensa kokonaan hatkat Facebookista.

Disclaimer: oikea vääryyksistä ja ongelmista ilmaistu kritiikki on aina aiheellista, enkä puhu todellakaan nyt siitä.

Puhun niuhottamisesta. Iso osa ihmisistä purkaa Faceen jatkuvaa tyytymättömyyttään toisten (usein vieraiden) ihmisten arjen tekemisiin ja tekemättä jättämisiin, ulkonäköön, elämäntapoihin ja -valintoihin, perhesuhteisiin, arvoihin, toimintaan yhteiskunnassa, terveystottumuksiin, tekemisiin tai puheisiin siellä, täällä ja tuolla… Oma lukunsa ovat myös he, joiden mielestä jokainen ikinä missään tehty pienikin päätös on jotenkin väärin, vaikka se ei mitenkään vaikuta omaan elämään.

Lukiessani haluan koko ajan vain kysyä: miksi? Miksi sinun pitäisi päästä kertomaan kaikille, mitä kenenkin pitäisi tai ei pitäisi tehdä omassa elämässään? Miksi ihan kaikesta pitää koko ajan olla jokin mielipide — ja miksi se yleensä on aina negatiivinen? Mitä sen on väliä sinulle, jos se on laillista, ei suoranaisesti vahingoita ketään ja varsinkin: ei mitenkään liity sinuun?

Okei. Yhteiskunnallinen keskustelu on tärkeää, jotta voidaan muuttaa asioita ja lopulta ehkä maailmaa, ja siihen kuuluu myös kritiikki. Mutta se ei tarkoita esim. sitä, että kenelläkään olisi oikeus nostaa esim. jonkun/kenenkään yksittäisen ihmisen valinnat tikunnokkaan ruodittavaksi. Edes julkisuudessa työtään tekevien.

Facebookista on muutenkin tullut negatiivisuuden likasanko, jonne jokainen purkaa ne ikävät tunteensa kaikkien ihmeteltäväksi. Olisiko kuitenkin ehkä terveellisempää purkaa ne vaikka päiväkirjalle? Myönteisiä ja hauskoja juttuja löytää nykyään sieltä vain harrastus- tai elämäntaparyhmistä, joiden säännöissä on erikseen kehotettu positiivisuuteen. Miksi siihen pitää erikseen kehottaa? Onko meidän elämämme tosiaankin nykyään näin ikävää?

Mistä Facebook-feedini nykyään paljolti koostuu:

  • Paheksutaan, että jotkut puhuvat julkisesti tunteistaan. Mikä tahansa tunne se onkaan, se on aina väärä, ja motivaatio sen esiin tuomiselle varsinkin on väärä. Parasta olisi olla puhumatta tunteista ikinä. Kenellekään. Ei tässä ennenkään ole tunteista puhuttu ja hyvin on pärjätty.
  • Paheksutaan, että laki vaatii toimimaan tietyllä tavalla, vaikka itse haluaisi jotakin muuta. Kyllähän nyt jokaisen pitäisi pystyä itse päättämään, mitä laki sallii. (Paitsi niiden, jotka ovat väärässä.)
  • Paheksutaan, että muut ihmiset suhtautuvat liputus- tai muuhun viralliseen päivään ”väärin”. Ei tämä ole sellainen päivä.
  • Paheksutaan, mitä muut ostavat kaupasta. (Unohdetaan, ettei se omankaan kauppakassin sisältö ole täydellinen.)
  • Paheksutaan, että liikennemerkkejä kehdataan muuttaa muotoilultaan yksinkertaisemmiksi. Tai yleistäviksi, tai neutraaleiksi. Piirretään mieluummin kaikkiin liikennemerkkeihin oikein sukupuolielimet ja kasvot, että tiedetään, keitä tarkalleen ottaen tämä koskee. (Ei ainakaan minua.)
  • Paheksutaan, että joku sisustaa kotiaan värikkäästi/ei tarpeeksi värikkäästi/väärin/liikaa/liian vähän.
  • Paheksutaan, että omalle lempijulkkikselle tai -poliitikolle seuraa harmia siitä, että hän on möläytellyt julkisuudessa tai epäillään, että on tullut tehtyä jotakin rikollista. Sananvapaus! Pitäähän sitä nyt jokaisen voida esim. julkisesti loukata ja maalittaa toisia ihmisiä (paitsi minua).
  • Paheksutaan, että joku etäinen tuttava tai tuntematon kertoo asuvansa jotenkin muuten kuin ydinperheessä. (Tai paheksutaan niitä, jotka elävät ydinperheessä, koska haloo: niin vanhanaikaista!)
  • Paheksutaan, että joitain kärsiviä ihmisiä jossakin yritetään auttaa. Ei tässä maailmassa ennenkään ole ketään koskaan autettu. Paitsi jos minä olen pulassa tai minun perheeni, niin sitten koko maailma on velvollinen auttamaan heti.
  • Paheksutaan valintoja hankkia lemmikki/lapsia/asunto/jokin tavara tai sitä, että ei ole hankkinut/saanut sellaista.
  • Paheksutaan, miten joku/jotkut harrastavat, korjaavat taloaan, liikkuvat jne.
  • Paheksutaan toisten ihmisten pukeutumista, ulkonäköä, meikkiä tai sen puutetta, kehonhoitorutiineja, harrastusvalintoja, persoonallisuuspiirteitä, käyttäytymistä… jne. jne.

Eikö justiinsa jokainen kierrättänyt profiilissaan sitä videota, jossa puhuttiin naisten jatkuvasti kohtaamasta arvostelusta, ja kaikki nyökyttelivät yhdessä, että juu tämä on väärin ja ei ketään saa arvostella ja nyt muutetaan maailmaa?

Ja heti seuraavaksi vaihdetaan puheenaihetta, koska sillä ja sillä julkkiksella/naapurilla/työkaverilla on noin hölmöt vaatteet ja miksi se on tuollaista mennyt tekemään itselleen ja pitääkö tuonkin ihmisen käyttäytyä noin kevytmielisesti, vaikka tässä maailmassa ei jukolauta ole mitään nauramista. Ja sillä on epäsiisti kämppäkin. Ja se kasvattaa lapsensa ja koiransa väärin.

Ihmisluonnehan ei tietty ole miksikään muuttunut, mutta ehkä minä vain olen kehittänyt allergian jatkuvalle arvostelulle. Sori siitä.

Hyvää kevättä sitten vaan, s…tana.

Kategoria(t): Pohdiskelua, Yleinen | Avainsanat: , | Kommentoi

Katoavaisuudesta

Ajattelen kaikkia niitä viime vuosisadan alkupuolen palvelusväkeen kuuluneita, jotka muuttivat maalta kaupunkiin, pestautuivat varakkaaseen perheeseen, mutta eivät itse voineet koskaan perustaa omaa.

”Varakkaammista lähtökohdista tulevilla oli Sarantola-Weissin mukaan myös perintönä saatua tavaraa, työväestöllä ei paljonkaan. Moni palvelusväkeen kuulunut ei edes voinut solmia avioliittoa.
– Kun taloudellista itsenäisyyttä ei päässyt muodostumaan, ei voitu ajatella perheen perustamista, hän sanoo.”

Suomalainen koti muuttui sadassa vuodessa paljon – Yksi muutos on erityisen suuri (FL 18.1.2020 / Silja Aitoaho)

Mitä heistä jäi tähän maailmaan? Heillä ei ollut tavaraa, he eivät perustaneet perhettä, ja kun he vanhenivat ja työ perheessä päättyi, heidän tilalleen tuli vain joku uusi tyttö tai poika, vasta maalta muuttanut. Aina tuli uusia, toiveikkaita. Syntyivätkö he ja katosivat sitten kokonaan? Vanhempien heille vauva-aikana (toivottavasti) suoman toiveikkaan katseen jälkeen kukaan ei ehkä koskaan enää katsonut heitä kuin jotakuta aivan erityistä.

Kuinka paljon tässä maailmassa on ollut ihmisiä, joista ei heidän mentyään jäänyt jälkeäkään – ei ketään joka muistaisi, muistelisi. Ei edes tavaraa jota joku joskus pitäisi kädessään ja miettisi, kenelle tämä on kuulunut, millainen hän mahtoi olla, mitä mahtoi tehdä. Ei kotia, ei välttämättä edes polkupyörää, päiväkirjaa tai suvussa kulkenutta muistoesinettä. He vain poistuivat ja hävisivät tästä maailmasta, sen muistista. Sen ajatteleminen tekee minut hyvin surulliseksi.

Olisivatko he halunneet, että joku muistaa heitä? Olisivatko he olleet ihan tyytyväisiä sen suhteen, että kun he täältä lähtevät, ei jää mitään, ei värettäkään tämän maailman pintaan? Kukaan ei enää puhu heistä, ei hyvää eikä pahaa.

Spiraali kansi - Minna Autio

Ja samalla tajuan, kuinka onnekas (ja etuoikeutettu) itse olen. Vaikka minulla ei ole lapsia, olen jättänyt jälkeni tähän maailmaan. En ehkä ikuista, mutta kuitenkin. Jätän jälkeeni ainakin yhden kirjan, ylös kirjoitettuja ajatuksia, blogikirjoituksia, ehkä tarinoita, aikamoisen määrän eri vaiheissa olevia runoja. Jätän ehkä päiväkirjoja, ellen hävitä niitä ajoissa. Valokuvia (ehkä vähän liikaakin). Ehkä on typerää ajatella, että millään näistäkään olisi mitään merkitystä; jäähän meistä kaikista nyt kaikenlaisia jälkiä (ellei jokin tulevaisuuden EMP kadota kaikkia digitaalisia jalanjälkiämme tästä maailmasta). Mutta ne ovat kuitenkin minun ajatuksiani. Minä olen sanonut jotakin tässä maailmassa, tälle maailmalle.

Jätän joitakin tekoja, jotka jatkavat elämäänsä minun jälkeeni. Joitakin tekoja, joista olen ylpeä, ja toisia, joista en. Joitakin hienoja asioita, joita olen rakentanut toisten ihmisten kanssa yhdessä ja joita muut ehkä jatkavat meidän jälkeemme, ja toisia, joista minä olen ylpeä tai nolo vain itsekseni. Asioita, joita jälkipolvet eivät pääse ihmettelemään, mutta myös toisia asioita, jotka ovat synnyttäneet tähän maailmaan jotakin merkityksellistä, vaikka kukaan ei ymmärtäisi minun osuuttani siinä enää myöhemmin. Ja ehkä meistä kaikista jää tällaisia perhosvaikutuksia, ja ehkä se on hyvä niin.

2016-01-21 Talvi (35)Jätän myös joitakin maallisia asioita; kaiketi talon (toivottavasti silloin jo maksetun) ja pikku tontin, ehkä jotakin muutakin. Käsittämättömän määrän tavaraa, anteeksi vain jo etukäteen perikunnalle. Kirjoja, kalusteita – ja myös roinaa, josta joku vielä miettii tuskastuneena, että miksi ihmeessä minä tämmöisenkin olen säästänyt. (Hyvä kysymys: mietin samaa usein itsekin.)

Mutta mitä merkitystä tällä kaikella sitten on? Mitä sen on väliä, mitä tähän maailmaan jää minun jälkeeni, jäljikseni? Tätä jään pohtimaan. Ei minulla ole ainakaan toistaiseksi mitään vastausta, ehkä mihinkään. Toivon vain, että mitä tahansa jääkin, se toivottavasti on tehnyt tästä maailmasta edes vähän paremman (eikä ainakaan huonompaa).

Sitähän me kaikki kai toivomme.

Kategoria(t): Pohdiskelua, Yleinen | Avainsanat: , , | Kommentoi

Kirjan nimestä

Esikoisrunokirjani Spiraali (kirjankustantamo Sanasato) ilmestyi tammikuussa 2016. Muutama päivä sitten huomasin sattumalta, että seuraavana vuonna 2017 ilmestyi toinenkin täysin samanniminen teos, Suvi Vallin kolmas runokokoelma kustannusosakeyhtiö Otavalta.

Ensimmäinen reaktioni oli ällistys; miten voi olla mahdollista! Eihän samannimisiä ja samaan kategoriaan kuuluvia kirjoja voi olla markkinoilla samaan aikaan?

Olinpa naiivi. Tietenkin voi.

Samalla kun etsin tietoa asiasta, totesin, että kaikki minun kirjaani koskevat hakutulokset olivat painuneet unohduksiin ja lopunkin jäljellä olevan runokokoelma Spiraalin näkyvyyden oli vienyt Otavan teos. Minun kirjaani ei löytynyt enää, ellei sattunut etsimään varta vasten minun nimelläni — ja kuka nyt kirjailijoiden nimiä muistaa (elleivät ole kuuluisia)?

Kirjani siis katosi, ainakin jos sen olemassaoloa mitataan sen löytämismahdollisuuksilla.

Tämähän ei tietenkään ole tragedia kenellekään muulle kuin minulle, ymmärrän sen. Kuka muu kirjani löytymisestä piittaisi? Ei edes kustantamoni, koska noin vuosi sitten Sanasato lopetti toimintansa. Kustantamon kannalta kirjan markkinointi olisi entistäkin turhempaa, koska ensimmäinen painos on myyty loppuun ja toista ei liene tulossa. Kenenkään muun edut eivät siis kärsi, vain minun.

Tähän kohtaan lienee olennaista täsmentää: en epäile ketään plagioinnista enkä edes tahallisuudesta. Aivan varmasti samannimisyys on aivan vahinko, eikä Otavan kirjamyynti mitenkään hyödy siitä, että joltakulta tuntemattomalta kirjailijalta on vuosi aikaisemmin ilmestynyt samanniminen runokokoelma. Ei tietenkään hyödy.

Minäkään en hyödy tällaisesta valittamisesta mitään; minullahan ei ole enää kirjoja myytävänä. Minun Spiraali-kirjani voitaisiin vaikka julistaa keräilykappaleeksi, niin vähän sitä on enää olemassa.

Haittakin on vain nimellistä (sic!). Runokokoelma Spiraalin kirjoittaja oli aiemmin Minna Autio. Ei enää, jos julkisuudelta kysytään. Nyt runokokoelma Spiraalin kirjoittaja on ihan toisen niminen.

Haluan täsmentää myös: Suvi Valli on mielestäni hieno kirjailija. Minullakin on hänen aikaisemmat teoksensa, ja ne ovat hyviä kirjoja. Kunnioitan häntä suuresti kirjailijana ja haluan sen olevan selvää kaikille muillekin. En ole lukenut hänen Spiraaliaan, mutta se on varmasti hyvä ja kaiken kunnian ansainnut teos. Kunpa se vain olisi ollut toisen niminen.

Kysyttyäni ajatuksia tästä somessa, keskustelussa eräs teräväsanainen henkilö löysi googlaamalla kolmannenkin samannimisen teoksen: Paul McEuenin englannista käännetyn dekkarin vuodelta 2012. Totta, tämä tuli minullekin yllätyksenä. Jostakin syystä tämä ei 2015-vuoden loppupuolella (kun kirja oli menossa painoon) tullut omissa nettihauissani esiin, en tiedä miksi. Jos olisi tullut, olisin itsekin muokannut kirjani nimeä jotenkin. Moni otti esiin myös sen, että samannimisiä kirjoja on Suomessakin paljon, eivätkä kaikki kirjailijat näistä nosta mitään meteliä.

Niin, miksi minä sitten puhun tästä julkisesti? Lohduttaudun sillä, että Paul McEuen tuskin piittaa, että jossakin Suomessa on samanniminen runoteos kuin hänen dekkarinsa. Runokirjaa ja dekkaria tuskin sotketaan toisiinsa, joten en usko hänen olevan huolissaan, että hänen dekkariaan kirjakaupasta etsimään lähtenyt poistuisi kaupasta runokirjan kanssa. Kahden runokirjan suhteen on toisaalta helppo erehtyä, mutta turhahan minun kirjaani on kirjakaupasta kyselläkään. Pienten kustantamojen kirjat eivät yleensä pääse kivijalkakauppojen hyllyille ilman hyvää syytä.

Niin, ehkä minua kiinnostaa enemmän aineeton kuin aineellinen haitta. Minulla on toistaiseksi vasta tämä yksi teos. Nyt tuntuu vähän siltä kuin sekin olisi deletoitu.

 

Kategoria(t): Kirjoittaminen, Runous, Yleinen | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Isoäideille

Menneisyys riisutaan meistä yksi ihminen kerrallaan.
Sylit ja käsivarret kuoritaan ympäriltämme
ja siirretään pois
arkistoon, josta ei noudeta mitään
kauemmas kuin näet – ellet unissasi

jonain päivänä ketään ei enää ole
ja koko historiasi on kadonnut, pois pyyhitty

jäljellä olet enää sinä, joka muistat – tai et
joka riisutaan seuraavalta
kun menet itse
takaisin alkuun.

 


© Minna Autio
facebook.com/runominna

 

Menneisyys riisutaan meistä

Kategoria(t): Runous, Yleinen | Avainsanat: , , | 2 kommenttia

Kesäleirille kirjoittamaan!

TIEDOTE

Voimasana! Kirjoittajaleiri 13–17-vuotiaille

Nuorten kirjoittajaleiri jälleen Urjalassa 1.–3.8.2018

Kestosuosikiksi muodostunut Voimasana!-kirjoittajaleiri järjestetään taas elokuun alussa, ja mukaan ovat tervetulleita kaikki 13–17-vuotiaat kirjoittamisesta innostuneet nuoret. Leirillä kirjoitetaan runoja ja tarinoita, keksitään yhdessä juonia sekä vaelletaan mielikuvitusmaailmoissa. Missio: kirjoittamisen ilo!

Mukaan tarvitset kirjoitusvälineitä (kynä & vihko / tabletti / läppäri – kaikki käy), herkkuja inspiksen herättelyyn sekä ison repullisen innostusta. Leirillä pääset tutustumaan uusiin kavereihin, seikkailemaan Urjalankylän kauniissa kesämaisemissa sekä kirjoittamaan niin paljon kuin ikinä haluat.

Punakynät ja koulufiilis jätetään kotiin eikä kirjoituksia ole pakko näyttää kenellekään. Toisaalta, jos haluat, voit näyttää kirjoituksesi kavereille, jotka kirjoittavat itsekin. Win–win!

Leiri alkaa keskiviikkona 1.8. klo 12 ja päättyy perjantaina 3.8. klo 12. Majoitus on Urjalankylän Koulumaan tiloissa (ent. Urjalankylän koulu). Makuualusta ja makuupussi mukaan.

Kurssi on osa Pentinkulman päivät -tapahtumaviikkoa. 2013_08_01_1943b

Ilmoittautuminen ja lisätiedot Valkeakoski-opiston sivuillaIlmoittautumisaika jatkuu 26.6.2018 asti, mutta paikkoja on rajoitetusti.

Tervetuloa mukaan!

Kesäisin terkuin

leiriohjaaja Minna

 

Kategoria(t): Kirjoittaminen, Kirjoitusryhmät, Yleinen | Avainsanat: , , | Kommentoi

Ryhtymisestä

Nyt kun olen ryhtynyt kirjoittamaan blogiini tällaista epäkirjallista puolihuolimatonta fundeerailua niin jatkanpa samalla linjalla. Olen tullut siihen tulokseen, että parempi ryhtyä kirjoittamaan ilman suunnitelmaa kuin pitää kynnyksenä, että pitäisi olla mielessä jotakin ns. viisasta sanottavaa. (Olen myös tullut siihen tulokseen, että minulla aika harvoin on.)

Kun muutin tähän taloon, joitakin vuosia sitten, en kiinnittänyt paljon huomiota eteisen seinässä olevaan vanhaan suureen palapeiliin. Vuosien varrella se alkoi kuitenkin ärsyttää. Peilit olivat vähän vinksin vonksin, jolloin peilikuva pirstaloitui dadaistiseksi, mutta silti tätä seinää oli hankala peittää millään. Palapeilejä irrotelleet tietävät, kuinka vaikeaa niitä on saada ehjänä irti. Samalla pilalle voi mennä myös seinä. Arvelin hommaa siis suureksi ja ärsyttäväksi enkä ryhtynyt siihen.

Eilen sijoitin peilin eteen lipastoa ja harmittelin taas rumia peilejä. Tutkailin, että peilit on kyllä kiinnitetty jonkinlaiseen levyyn, mutta se näyttää olevan liimattu seinään. (Juu, itsekin vähän ihmettelin.)

Äkkiä päätin, että nyt minä kyllä otan tuon irti — tapahtuipa se miten hyvänsä!

tools-2145775_1920

Kuvan työkalut eivät liittyneet tapaukseen.

Yritin irrottaa yhtä kulmapeiliä kirjeveitsellä, ja hämmästyin, kun se lähtikin noin vain. Ihme, ettei se ollut pudonnut. Kulmapeilien takaa löytyivät ruuvit. Niiden irrotuksen jälkeen levy lähti sangen helposti kokonaisena irti — vaikka yhdessä kulmassa tosiaan oli hiukan liimaa.

Tämänkö takia olin jahkaillut ja ärsyyntynyt monta vuotta? Irti saamiseen tarvittiin kymmenen minuuttia, vanha tylsä kirjeveitsi sekä ruuvimeisseli.

Kerron tämän hölmön tapahtumasarjan siksi, että lähes kaikki edistys elämässäni on tapahtunut näin. Ensin kuvittelen asian lähes mahdottomaksi, enkä tee mitään. Sitten kyllästyn ja päätän nyt vain ryhtyä siihen, tuli mitä tuli. Jollen saavuta mitä haluan, opin ainakin jotakin. Yllättäen se onnistuukin. (Haasteita on tietenkin aina, mutta ei mitään mahdotonta.)

Näin ryhdyin aikanaan opiskelemaan. Hankin työpaikkoja. Kirjoitin kirjan. Löysin sille kustantajan. Ostin talon. Lähdin kunnallispolitiikkaan.

2015-10-17 Heijastus ikkunassa (3)crop-cRyhdyin vain hommiin, jotakuinkin vastoin parempaa tietoani. Lähdin jonkin idean perään. Asiat lutviutuivat.

Voin siis suositella tätä metodia. Mitä haluaisitkaan saavuttaa, ryhdy vain toimeen. Jos se on aluksi mahdotonta, se todennäköisesti muuttuu mahdolliseksi matkan varrella.

Älä kuitenkaan turhaan seuraa esimerkkiäni jahkailussa. Se on tarpeeton vaihe.

Minäkin aion parannella tuota aloittamista jatkossa. Ehkäpä seuraavaksi ryhdynkin opettelemaan talon remontoimista? Toimeen vain!

Kategoria(t): Yleinen | Avainsanat: , , | Kommentoi

Hajattelua

Pihalla on hiljainen kevättalven ja keskiviikon iltapäivä. Koirat lojuvat keittiön lattialla uupuneina; ne ovat olleet molemmat peräjälkeen vatsataudissa, ja tämä on tiennyt minulle katkonaisia yöunia jo monena yönä. Viime yönä nousin kolme kertaa viemään koiraa ulos. Pienten lasten vanhemmilla on varmaan usein tällainen samanlainen pöllähtänyt olo.

Viime päivinä on tullut uutta lunta, vaikka mieleni on jo vihreässä valossa. Eilen satoi vähän räntää ja sitten paljon vettä. Paksu lumikerros pihassa ei juurikaan ohentunut, mutta koirat hätkähtivät haukkuun aina, kun vettynyt lumilautta rojahti katolta maahan. Ulos mennessä kyttäilen ovikatoksesta roikkuvia lumimassoja epäluuloisesti, kuljen alta nopsaan.

2017 04 29_3011b_pieni

Viime vuonna satoi vielä vapuksi paksu lumikerros.

Ennusteiden mukaan pakkasetkin palaavat vähäksi aikaa, mutta toivon, että sen jälkeen maa todella sulaa. Sitä odotellessa tuijotan Areenasta puutarhaohjelmia.

Tänään kylvin vihanneskrassia (se tuoksuu minusta ihanalta) ja harkitsen pääsiäisruohon kylvöä. Höpsöä, mutta kivaa. Mullanvaihto huonekasveille on edessä lähipäivinä. Omenapuutkin pitää leikata pian. Yrttejä aion istuttaa ruukkuihin, kun vähän lämpenee. Kesäksi istutan pihaan lavapenkkiin salaattia ja muuta syötävää.

Odotan mielenkiinnolla, miltä takapiha näyttää lumien sulaessa. Ei varmaan kauhean kaunis näky; piha kaivettiin loppusyksystä auki remontin takia. Sen mukana hävisi myös valtava punaherukkapensaani ja raparperini.

2017 06 04_0081 raparperi

Raparperi kukoisti vielä viime kesänä.

Tosin kaivettu maa-aines tampattiin lopuksi takaisin pihaan, joten jos hyvin käy, raparperi saattaa kyllä vielä putkahtaa jostakin pihan nurkasta. Remonttimiehet eivät olleet edes huomanneet koko kasvia, enkä minäkään sitä muistanut remonttihässäkässä.

Onneksi sentään marjapensaat tuota yhtä lukuun ottamatta säästyivät mylläykseltä.

Kaikenlaista tekemätöntä leijailee pääni ympärillä, mutta juuri nyt nautin vain hiljaisuudesta, iltapäivän valosta. Toisinaan ei tarvita muuta.

 

 

Kategoria(t): Yleinen | Avainsanat: , | 2 kommenttia

Vuosi kääntyy uuteen

Uudenvuodenaatto lienee suosittua aikaa käydä läpi edellistä vuotta, joten mietinpä vähän minäkin. Tänne blogiin ei ole vuoden aikana tullut kovin paljoa kirjoiteltua, mutta muualle kyllä senkin edestä.

Lueskellessani Facebookissa muiden listauksia vuodesta 2017 ajattelin ensin, että no, minähän olen vain elellyt tätä samaa vanhaa. Sitten kun mietin ja vähän selailin kalenteria, tajusin, että tänä vuonnahan on oikeastaan tapahtunut vaikka mitä.

Vuoden tulokas saapui jouluksi

Yksi viimeisimmistä ja ehkä suurimmista muutoksista on se, että juuri ennen joulua adoptoin löytöeläintarhalta toisen koiran. Olin halunnut koiralleni kaverin jo jonkin aikaa (taisin aloittaa etsimisen jo alkuvuodesta), mutta oikeanlaisen kaverin löytäminen osoittautui haasteelliseksi. En halunnut stressata ikääntynyttä koiraani, jolla on jo vaivoja, joten uuden tulokkaan piti olla sellainen, joka tulee toimeen sen kanssa heti.

Lopulta bongasin löytöeläintarhan sivuilta ilmoituksen uusista kodinetsijöistä ja menin koirani kanssa paikan päälle tutustumaan. Koira sai sitten tutustua muihin yksi kerrallaan ja siten tehdä valinnan. Kaveriksi löytyikin oikein kiva keskikokoinen tyttökoira, joka on luonteeltaan varsin rauhallinen ja leppoisa.

Yllättävintä on, että se näyttää ihan ensimmäisen koirani pienemmältä versiolta.

_MG_0885

Kirjoittajan vuosi

Työpuolella tapahtui paljonkin. Työskentelin jälleen osan vuotta paikallislehden toimituksessa, ja sen lisäksi ohjasin useita erilaisia kirjoitusryhmiä Pirkanmaalla ja Forssan seudulla.

Aloitin muutamia uusia projekteja, mm. luovan kirjoittamisen verkkokurssin sekä kuntouttavan kirjoittamisen ryhmän. Verkkokurssi tuli täyteen heti ensimmäisenä ilmoittautumispäivänä, joten ensi syksynä saattaa tulla kaksikin kurssia.

Kesällä ohjasin jälleen Urjalassa Pentinkulman päivien nuorten Voimasana-kirjoittajaleirin, ja sekin taisi olla täyteen buukattu. On aika mahtavaa, että ympäri Suomen löytyy niin paljon innokkaita ja reippaita nuoria kirjoittajia!

Kävin muutaman kerran esiintymiskeikalla. Hain erilaisia apurahoja seuraavan runokirjan kirjoittamista varten, mutta valitettavasti tuloksetta. Kirjan käsikirjoitus ei siis ajanpuutteen vuoksi juurikaan edistynyt, mutta silti pari uuttakin kirjaideaa heräsi mielessäni.

Tein myös jonkin verran kustannustoimitusta, joten olen sentään päässyt edistämään muiden ihmisten kirjoitusprojekteja.

Yllättäviä kuvioita

Yksi näkyvimmistä muutoksista edellisvuoteen verrattuna oli varmaankin se, että minut pyydettiin keväällä paikallisten vihreiden Humppilan kunnallisvaaliehdokkaaksi — ja sitten minut vielä kaiken lisäksi valittiinkin!

Minusta tuli kunnanvaltuutettu yllättävän korkealla äänimäärällä, kun otetaan huomioon, kuinka uusi koko kunnassa vielä olen. Koska Humppilassa on nyt paljon vireillä, uusi valtuustomme kokoontuikin jo alkukaudellaan useita kertoja. On ollut mielenkiintoista lähteä mukaan paikallispolitiikkaan ja olla mukana päättämässä yhteisistä asioista.

Samoihin aikoihin tulin valituksi myös Lounais-Hämeen Vihreät ry:n hallitukseen. Kaikessa tässä olen päässyt tutustumaan moniin uusiin ja upeisiin ihmisiin, joita en olisi ehkä muissa yhteyksissä tavannutkaan.

Kukkien ja kirjainten lumoissa

Syksyllä aloitin myös upouuden harrastuksen ja hurahdin samantien kalligrafian hienouksiin. Olen siinä vielä aivan surkea, mutta hienojen kirjainten piirtämisen opettelu tuntuu tällä hetkellä tosi hauskalta.

Useita vuosia pelkkänä viherkasvina elänyt orkideani kasvatti pimeimpään talviaikaan yhtäkkiä uuden kukkavarren ja heräsi jouluksi kukkimaan. En tiedä, mitä tapahtui, mutta olen ilahtunut.

_MG_0914

Summa summarum

Vuonna 2017 minulla on siis ollut huikean paljon kaikenlaista aihetta iloon ja kiitollisuuteen, ja pidänkin vuotta oikein onnistuneena. Tietenkin elämä on tarjoillut myös kaikenlaista arkista harmia ja hankaluutta, mutta katson kyllä jääneeni tässä silti selvästi voitolle.

Toivottavasti vuosi 2018 on yhtä täynnä mielenkiintoisia uusia projekteja, ja ennen kaikkea toivon saavani jostakin aikaa ja/tai ekstraenergiaa omienkin käsikirjoitusteni edistämiseen.

Teille toivon ensi vuodeksi kaikkea sitä, mistä haaveilette, ja paljon iloa sen lisäksi. Onnellista uutta vuotta!

Kategoria(t): Yleinen | Kommentoi

18.8.2017

On perjantai-ilta.
Ihmisenkokoinen sokea usko on lävistänyt kymmenen ihoa
Lidlin valkoisella tarjousveitsellä
kunnes luoti
ja jättänyt kaupungin kiehuvaan hiljaisuuteen
jossa pääministeri sanoo ikävää

asemia ja toreja partioidaan
ulkomaalaisvalvonta lentokentät tehostettu
terassihenkilö tilittää puhelinhaastattelussa
kuulen hämmentävän hymyn adjektiivien takana
hän sanoo viuhuu
jännittävää seurata sivusta
kun puhutaan kaulan avaamisesta
otetaan kamerat esiin

tänään Turku on Barcelona
Lontoo, Pariisi, Berliini
laineet lyövät meidän rantoihimme
ja kaikki torit on saarrettu ajoneuvoyhdistelmillä
betoniporsaiden laumat reunustavat turvallisuudentunnetta
iltapäivisin ja iltaisin satelee pehmeitä iskuja
________________(l)ihoihin
olemme täällä: je suis
punainen kartalla merkitsee sijainnin
ja mekin saamme oman Wikipedia-artikkelin
joka jättää vastaamatta

_

Kategoria(t): Runous, Yleinen | Avainsanat: | Kommentoi

Emma Morano 1899–2017

Esikoinen, sinä jäit pisimpään
näit kaiken, mitä nähtävissä oli.
Keksinnöt ja lääkkeet, syntyvän teknologian –
nettiin et sentään lähtenyt, ethän sinä.

On pääsiäinen ja minä kuuntelen gospelia
_____O happy days
ja muistan sinua
ja vaikkemme koskaan tavanneet
sinä olet tässä luonani.

Synnyit kuningaskuntaan
______mutta lähdit pois heistä,
jotka sinua olisivat hallinneet.
Sodat, hallitukset – paavitkin tulivat ja menivät
kaiken virrassa sinä pysyit,
yksi pieni tanssiva nainen.

Vaikka olet nyt mennyt, en osaa surra.
Kauniit olennot voivat kuolla
kauneus ei milloinkaan.

Uteliaisuus kuljettaa sinua
nyt näet viimeisenä sen mitä sisaruksesi, perheesi
___mutta silti aikaa ei ole, kaikki kiertyy kehäksi
eikä mitään voi todella menettää.

Olet musteella kirjoitettu sana
____pergamentissa joka ei haurastu
piirsit merkkisi tähän kuvaan, josta
______emme näe kuin osan
mutta siellä se on, siellä se on.

Emma_Morano - Wikipedia public domain

Emma Martina Luigia Morano
(29. marraskuuta 1899 – 15. huhtikuuta 2017)

Kategoria(t): Runous, Yleinen | Avainsanat: | Kommentoi