Moikka ja mukavaa naistenpäivää! Ei kun ai niin, eihän sitä pidäkään kenellekään toivotella, koska kyseessä on naisten oikeuksien tiedostamispäivä ja se menisi pilalle, jos sitä vietetään iloisena juhlana eikä feminiinisen elämän vastoinkäymisiä ja epäoikeudenmukaisuutta korostaen.
Hyvää naistenpäivää… eiku.
Mutta kumminkin, siirrytään eteenpäin. Tämä on nyt poikkeuksellisen negatiivinen aihe tähän blogiini, jossa yleensä kirjoitetaan vain ihanista kirjallisista fiiliksistä, mutta eihän tätä kukaan muutenkaan lue, joten menköön nyt. Eli mikä mättää Facebookissa? Miksi haluan oikeastaan vetäytyä sanallisista sosiaalisista medioista ja korkeintaan selailla Instaa tai Pinterestiä, joissa on lähinnä vain kuvia eikä oikeastaan puhuta mitään? No siksipä juuri.
Älkää käsittäkö väärin. Minulla on ollut mahtavia keskusteluja vuosien varrella Facebookissa, ja siellä on ehkä suurin osa tuttavapiiristäni, joiden kuulumisista haluan edelleenkin pysyä perillä. En siis ole paiskaamassa ovia kiinni, vaikken haluakaan enää viettää siellä niin paljon aikaa kuin ennen.
Kuitenkin yhä useammin nykyään valitsen pikkutauolle mieluummin yltiöpositiivisen Instagramin nättien kuvien selailun kuin Facebookin. Miksi? Koska Facessa asuu nykyään jatkuva valittaminen, kettuilu ja toisten ihmisten arvosteleminen.
En vain jaksa lukea sitä negatiivista ajatusvirtaa koko ajan. Se kuihduttaa ilon kauneimmastakin päivästä. En ihmettele enää yhtään, miksi joku sanoo ottaneensa kokonaan hatkat Facebookista.
Disclaimer: oikea vääryyksistä ja ongelmista ilmaistu kritiikki on aina aiheellista, enkä puhu todellakaan nyt siitä.
Puhun niuhottamisesta. Iso osa ihmisistä purkaa Faceen jatkuvaa tyytymättömyyttään toisten (usein vieraiden) ihmisten arjen tekemisiin ja tekemättä jättämisiin, ulkonäköön, elämäntapoihin ja -valintoihin, perhesuhteisiin, arvoihin, toimintaan yhteiskunnassa, terveystottumuksiin, tekemisiin tai puheisiin siellä, täällä ja tuolla… Oma lukunsa ovat myös he, joiden mielestä jokainen ikinä missään tehty pienikin päätös on jotenkin väärin, vaikka se ei mitenkään vaikuta omaan elämään.
Lukiessani haluan koko ajan vain kysyä: miksi? Miksi sinun pitäisi päästä kertomaan kaikille, mitä kenenkin pitäisi tai ei pitäisi tehdä omassa elämässään? Miksi ihan kaikesta pitää koko ajan olla jokin mielipide — ja miksi se yleensä on aina negatiivinen? Mitä sen on väliä sinulle, jos se on laillista, ei suoranaisesti vahingoita ketään ja varsinkin: ei mitenkään liity sinuun?
Okei. Yhteiskunnallinen keskustelu on tärkeää, jotta voidaan muuttaa asioita ja lopulta ehkä maailmaa, ja siihen kuuluu myös kritiikki. Mutta se ei tarkoita esim. sitä, että kenelläkään olisi oikeus nostaa esim. jonkun/kenenkään yksittäisen ihmisen valinnat tikunnokkaan ruodittavaksi. Edes julkisuudessa työtään tekevien.
Facebookista on muutenkin tullut negatiivisuuden likasanko, jonne jokainen purkaa ne ikävät tunteensa kaikkien ihmeteltäväksi. Olisiko kuitenkin ehkä terveellisempää purkaa ne vaikka päiväkirjalle? Myönteisiä ja hauskoja juttuja löytää nykyään sieltä vain harrastus- tai elämäntaparyhmistä, joiden säännöissä on erikseen kehotettu positiivisuuteen. Miksi siihen pitää erikseen kehottaa? Onko meidän elämämme tosiaankin nykyään näin ikävää?
Mistä Facebook-feedini nykyään paljolti koostuu:
- Paheksutaan, että jotkut puhuvat julkisesti tunteistaan. Mikä tahansa tunne se onkaan, se on aina väärä, ja motivaatio sen esiin tuomiselle varsinkin on väärä. Parasta olisi olla puhumatta tunteista ikinä. Kenellekään. Ei tässä ennenkään ole tunteista puhuttu ja hyvin on pärjätty.
- Paheksutaan, että laki vaatii toimimaan tietyllä tavalla, vaikka itse haluaisi jotakin muuta. Kyllähän nyt jokaisen pitäisi pystyä itse päättämään, mitä laki sallii. (Paitsi niiden, jotka ovat väärässä.)
- Paheksutaan, että muut ihmiset suhtautuvat liputus- tai muuhun viralliseen päivään ”väärin”. Ei tämä ole sellainen päivä.
- Paheksutaan, mitä muut ostavat kaupasta. (Unohdetaan, ettei se omankaan kauppakassin sisältö ole täydellinen.)
- Paheksutaan, että liikennemerkkejä kehdataan muuttaa muotoilultaan yksinkertaisemmiksi. Tai yleistäviksi, tai neutraaleiksi. Piirretään mieluummin kaikkiin liikennemerkkeihin oikein sukupuolielimet ja kasvot, että tiedetään, keitä tarkalleen ottaen tämä koskee. (Ei ainakaan minua.)
- Paheksutaan, että joku sisustaa kotiaan värikkäästi/ei tarpeeksi värikkäästi/väärin/liikaa/liian vähän.
- Paheksutaan, että omalle lempijulkkikselle tai -poliitikolle seuraa harmia siitä, että hän on möläytellyt julkisuudessa tai epäillään, että on tullut tehtyä jotakin rikollista. Sananvapaus! Pitäähän sitä nyt jokaisen voida esim. julkisesti loukata ja maalittaa toisia ihmisiä (paitsi minua).
- Paheksutaan, että joku etäinen tuttava tai tuntematon kertoo asuvansa jotenkin muuten kuin ydinperheessä. (Tai paheksutaan niitä, jotka elävät ydinperheessä, koska haloo: niin vanhanaikaista!)
- Paheksutaan, että joitain kärsiviä ihmisiä jossakin yritetään auttaa. Ei tässä maailmassa ennenkään ole ketään koskaan autettu. Paitsi jos minä olen pulassa tai minun perheeni, niin sitten koko maailma on velvollinen auttamaan heti.
- Paheksutaan valintoja hankkia lemmikki/lapsia/asunto/jokin tavara tai sitä, että ei ole hankkinut/saanut sellaista.
- Paheksutaan, miten joku/jotkut harrastavat, korjaavat taloaan, liikkuvat jne.
- Paheksutaan toisten ihmisten pukeutumista, ulkonäköä, meikkiä tai sen puutetta, kehonhoitorutiineja, harrastusvalintoja, persoonallisuuspiirteitä, käyttäytymistä… jne. jne.
Eikö justiinsa jokainen kierrättänyt profiilissaan sitä videota, jossa puhuttiin naisten jatkuvasti kohtaamasta arvostelusta, ja kaikki nyökyttelivät yhdessä, että juu tämä on väärin ja ei ketään saa arvostella ja nyt muutetaan maailmaa?
Ja heti seuraavaksi vaihdetaan puheenaihetta, koska sillä ja sillä julkkiksella/naapurilla/työkaverilla on noin hölmöt vaatteet ja miksi se on tuollaista mennyt tekemään itselleen ja pitääkö tuonkin ihmisen käyttäytyä noin kevytmielisesti, vaikka tässä maailmassa ei jukolauta ole mitään nauramista. Ja sillä on epäsiisti kämppäkin. Ja se kasvattaa lapsensa ja koiransa väärin.
Ihmisluonnehan ei tietty ole miksikään muuttunut, mutta ehkä minä vain olen kehittänyt allergian jatkuvalle arvostelulle. Sori siitä.
Hyvää kevättä sitten vaan, s…tana.
Jätän myös joitakin maallisia asioita; kaiketi talon (toivottavasti silloin jo maksetun) ja pikku tontin, ehkä jotakin muutakin. Käsittämättömän määrän tavaraa, anteeksi vain jo etukäteen perikunnalle. Kirjoja, kalusteita – ja myös roinaa, josta joku vielä miettii tuskastuneena, että miksi ihmeessä minä tämmöisenkin olen säästänyt. (Hyvä kysymys: mietin samaa usein itsekin.)
Ryhdyin vain hommiin, jotakuinkin vastoin parempaa tietoani. Lähdin jonkin idean perään. Asiat lutviutuivat.
