Sanat

Ensimmäinen lause on aina tärkein, ja siksi vaikein. Mutta jospa minä vain aloitan:

Minun äitini halusi nimekseni Wilhelmiina — tai ehkä Vilhelmiina tavallisella V:llä. (Hassua, etten tullut koskaan kysyneeksi.) Vilhelmiina oli isoäitini toinen nimi, mutta isäni, hänen poikansa, piti nimeä liian vanhanaikaisena. Niinpä minulle sitten annettiin toinen nimi. Silti jokin osa minusta on aina ollut, halunnut olla Wilhelmiina — jo ennen kuin kuulin tämän tarinan äidiltäni. Kun sitten aikuisena kuulin tästä ”ensimmäisestä” nimestäni, ääni sisälläni totesi tietävästi: Ah-haa!

Olkoon se siis nimeni täällä, vielä tyhjässä sanojen talossa.

Minulla ei ole suunnitelmaa. En ole oikein varma, mitä täällä teen ja miksi tänne päädyin. Tiedän vain kaivanneeni tätä kovasti. Kirjoittaminen on minulle ajattelemista, ja siihen ei ole tuntunut olevan paikkaa tai tilaa niin pitkään, pitkään aikaan.

Kirjoitin blogia, montaakin blogia, vuosia sitten. Ne ovat yhä olemassa, mutta pölyttyneinä ja hylättyinä. Kukaan ei muista niitä enää, paitsi ehkä muutama ystävä, joka niiltä ajoilta jäi. Lempeitä, mukavia ihmisiä. Olen heistä kiitollinen. Niitä blogeja en silti kaipaa. Ne ovat ajalta, jolloin olin eri ihminen (mutta niinhän voi aina sanoa, ajasta pari vuotta taaksepäin). En minä halunnut palata niihin huoneisiin.

Asuin silloin kaupungissa, olin naiivi ja kärkäs. Haaveilin runoudesta, halusin ymmärtää sen salaisuuden. Halusin kirjoittajakouluun saadakseni sen selville. Pääsinkin. Opiskelin monta vuotta. Kirjoitan nykyään myös työkseni, enkä silti ymmärrä sitä, vieläkään. Runous ja sanat ovat mysteeri edelleen.

Jokin on silti muuttunutkin. Asun pienessä maaseutukunnassa. Ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on talo ja puutarha. Ihmettelen molempia joka päivä. En kaipaa yhtäkään elämäni kerrostaloa. En ainuttakaan mennyttä kotia. Kaipaan vain kauemmas maalle: pellonreunaan, lähelle metsää. Unieni maisemaan.

Olen viettänyt elämäni etsien kotiani, hiljaisuutta. En tiedä, onko sitä olemassa. Paikkaa, jossa liikenteen humina ei peitä lehtien havinaa. Paikkaa, jossa voi, edes ajoittain, kuulla vain elävien olentojen ääniä, ja sen suuren hiljaisuuden kaiken alla. Oletteko kuulleet sen? Minä olen, joskus. Voi olla, että se paikka on silti olemassa ainoastaan unissa — ja sanoissa. Ehkä siksi sanat ovat kotini.

Tietoja Wilhelmiina

Etsin hiljaisuutta. Yritän viilailla liian teräviä kulmia pois sanoistani. Olen kesken.
Kategoria(t): Yleinen. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s