Ajattelen kaikkia niitä viime vuosisadan alkupuolen palvelusväkeen kuuluneita, jotka muuttivat maalta kaupunkiin, pestautuivat varakkaaseen perheeseen, mutta eivät itse voineet koskaan perustaa omaa.
”Varakkaammista lähtökohdista tulevilla oli Sarantola-Weissin mukaan myös perintönä saatua tavaraa, työväestöllä ei paljonkaan. Moni palvelusväkeen kuulunut ei edes voinut solmia avioliittoa.
– Kun taloudellista itsenäisyyttä ei päässyt muodostumaan, ei voitu ajatella perheen perustamista, hän sanoo.”Suomalainen koti muuttui sadassa vuodessa paljon – Yksi muutos on erityisen suuri (FL 18.1.2020 / Silja Aitoaho)
Mitä heistä jäi tähän maailmaan? Heillä ei ollut tavaraa, he eivät perustaneet perhettä, ja kun he vanhenivat ja työ perheessä päättyi, heidän tilalleen tuli vain joku uusi tyttö tai poika, vasta maalta muuttanut. Aina tuli uusia, toiveikkaita. Syntyivätkö he ja katosivat sitten kokonaan? Vanhempien heille vauva-aikana (toivottavasti) suoman toiveikkaan katseen jälkeen kukaan ei ehkä koskaan enää katsonut heitä kuin jotakuta aivan erityistä.
Kuinka paljon tässä maailmassa on ollut ihmisiä, joista ei heidän mentyään jäänyt jälkeäkään – ei ketään joka muistaisi, muistelisi. Ei edes tavaraa jota joku joskus pitäisi kädessään ja miettisi, kenelle tämä on kuulunut, millainen hän mahtoi olla, mitä mahtoi tehdä. Ei kotia, ei välttämättä edes polkupyörää, päiväkirjaa tai suvussa kulkenutta muistoesinettä. He vain poistuivat ja hävisivät tästä maailmasta, sen muistista. Sen ajatteleminen tekee minut hyvin surulliseksi.
Olisivatko he halunneet, että joku muistaa heitä? Olisivatko he olleet ihan tyytyväisiä sen suhteen, että kun he täältä lähtevät, ei jää mitään, ei värettäkään tämän maailman pintaan? Kukaan ei enää puhu heistä, ei hyvää eikä pahaa.
Ja samalla tajuan, kuinka onnekas (ja etuoikeutettu) itse olen. Vaikka minulla ei ole lapsia, olen jättänyt jälkeni tähän maailmaan. En ehkä ikuista, mutta kuitenkin. Jätän jälkeeni ainakin yhden kirjan, ylös kirjoitettuja ajatuksia, blogikirjoituksia, ehkä tarinoita, aikamoisen määrän eri vaiheissa olevia runoja. Jätän ehkä päiväkirjoja, ellen hävitä niitä ajoissa. Valokuvia (ehkä vähän liikaakin). Ehkä on typerää ajatella, että millään näistäkään olisi mitään merkitystä; jäähän meistä kaikista nyt kaikenlaisia jälkiä (ellei jokin tulevaisuuden EMP kadota kaikkia digitaalisia jalanjälkiämme tästä maailmasta). Mutta ne ovat kuitenkin minun ajatuksiani. Minä olen sanonut jotakin tässä maailmassa, tälle maailmalle.
Jätän joitakin tekoja, jotka jatkavat elämäänsä minun jälkeeni. Joitakin tekoja, joista olen ylpeä, ja toisia, joista en. Joitakin hienoja asioita, joita olen rakentanut toisten ihmisten kanssa yhdessä ja joita muut ehkä jatkavat meidän jälkeemme, ja toisia, joista minä olen ylpeä tai nolo vain itsekseni. Asioita, joita jälkipolvet eivät pääse ihmettelemään, mutta myös toisia asioita, jotka ovat synnyttäneet tähän maailmaan jotakin merkityksellistä, vaikka kukaan ei ymmärtäisi minun osuuttani siinä enää myöhemmin. Ja ehkä meistä kaikista jää tällaisia perhosvaikutuksia, ja ehkä se on hyvä niin.
Jätän myös joitakin maallisia asioita; kaiketi talon (toivottavasti silloin jo maksetun) ja pikku tontin, ehkä jotakin muutakin. Käsittämättömän määrän tavaraa, anteeksi vain jo etukäteen perikunnalle. Kirjoja, kalusteita – ja myös roinaa, josta joku vielä miettii tuskastuneena, että miksi ihmeessä minä tämmöisenkin olen säästänyt. (Hyvä kysymys: mietin samaa usein itsekin.)
Mutta mitä merkitystä tällä kaikella sitten on? Mitä sen on väliä, mitä tähän maailmaan jää minun jälkeeni, jäljikseni? Tätä jään pohtimaan. Ei minulla ole ainakaan toistaiseksi mitään vastausta, ehkä mihinkään. Toivon vain, että mitä tahansa jääkin, se toivottavasti on tehnyt tästä maailmasta edes vähän paremman (eikä ainakaan huonompaa).
Sitähän me kaikki kai toivomme.
Wilhelmiinan talo 