18.8.2017

On perjantai-ilta.
Ihmisenkokoinen sokea usko on lävistänyt kymmenen ihoa
Lidlin valkoisella tarjousveitsellä
kunnes luoti
ja jättänyt kaupungin kiehuvaan hiljaisuuteen
jossa pääministeri sanoo ikävää

asemia ja toreja partioidaan
ulkomaalaisvalvonta lentokentät tehostettu
terassihenkilö tilittää puhelinhaastattelussa
kuulen hämmentävän hymyn adjektiivien takana
hän sanoo viuhuu
jännittävää seurata sivusta
kun puhutaan kaulan avaamisesta
otetaan kamerat esiin

tänään Turku on Barcelona
Lontoo, Pariisi, Berliini
laineet lyövät meidän rantoihimme
ja kaikki torit on saarrettu ajoneuvoyhdistelmillä
betoniporsaiden laumat reunustavat turvallisuudentunnetta
iltapäivisin ja iltaisin satelee pehmeitä iskuja
________________(l)ihoihin
olemme täällä: je suis
punainen kartalla merkitsee sijainnin
ja mekin saamme oman Wikipedia-artikkelin
joka jättää vastaamatta

_

Advertisement

Emma Morano 1899–2017

Esikoinen, sinä jäit pisimpään
näit kaiken, mitä nähtävissä oli.
Keksinnöt ja lääkkeet, syntyvän teknologian –
nettiin et sentään lähtenyt, ethän sinä.

On pääsiäinen ja minä kuuntelen gospelia
_____O happy days
ja muistan sinua
ja vaikkemme koskaan tavanneet
sinä olet tässä luonani.

Synnyit kuningaskuntaan
______mutta lähdit pois heistä,
jotka sinua olisivat hallinneet.
Sodat, hallitukset – paavitkin tulivat ja menivät
kaiken virrassa sinä pysyit,
yksi pieni tanssiva nainen.

Vaikka olet nyt mennyt, en osaa surra.
Kauniit olennot voivat kuolla
kauneus ei milloinkaan.

Uteliaisuus kuljettaa sinua
nyt näet viimeisenä sen mitä sisaruksesi, perheesi
___mutta silti aikaa ei ole, kaikki kiertyy kehäksi
eikä mitään voi todella menettää.

Olet musteella kirjoitettu sana
____pergamentissa joka ei haurastu
piirsit merkkisi tähän kuvaan, josta
______emme näe kuin osan
mutta siellä se on, siellä se on.

Emma Martina Luigia Morano
(29. marraskuuta 1899 – 15. huhtikuuta 2017)

Runo itsenäisyyspäiväksi

Minulla on juuret tähän maahan. Talvella järvenrannankin voi kuvitella pelloksi, jos ei katso käännettyjä veneitä. Esikaupunkien puistikoissa leikitään piilosta, opitaan väistämään aikuisia, olemaan tuijottamatta. Minulla on juuret kerrostalojen muovilattioissa, joissa huonekalujen jäljistä muodostuu kartta muiden elämään. Korvat kasvavat kiinni seiniin, kielet jäähän, sillä niin on herra sinua rakastanut että meillä on oikeus sanoa. Huomaa mennyt aikamuoto. Seuraavassa korttelissa omakotitaloja, täydellisiä puutarhoja ja nenänvarsia, siistejä valkeita mekkoja; meidän tytöstä tulee ylioppilas. Pyöräilyreitit vievät perimmäiseen nurkkaan, missä kiltti täti myy norttia kappalehintaan. Papereita ei kysytä, ei niitä olisikaan. Minulla on juuret routivaan asvalttiin, jo toiset iskarit tänä vuonna sanoo naapuri, eikö sitä tietä saada kuntoon. Setä ajaa puimurilla vieraan maita, ei sano juuta eikä jaata; tällaistahan elämä on, täällä. Reunamilla puhutaan tieoikeuksista, vesijohtovedestä, saako sakokaivon rakentaa järvenrantaan ja tallissa kaksi paikkaa: traktori ja se toinen. Hevosia ei näillä kylillä ole nähty enää vuosiin. Minun idyllinen katseeni väistää romumetallit ja öljytynnyrit, tähyää pellon yli metsään, menneisyyteen jota ei koskaan ollut. Minulla on juuret nupukivissä kaupungin keskustassa, missä kukaan ei katso silmiin; iltarauhan tuo poliisi, turvatalolla tarjotaan iltapalaa ja juttutuokioita. Bussissa denaturoimaton vierustoveri selittää elämän haurautta, läheisyydenkaipuuta piikikkäällä iholla. Joulukuun alussa nautitaan pöytäviinaa, pukuloistoa ja otsikoita. Tuijotetaan kirkasta ruutua tyhjin silmin, istutaan vieretysten kun ei jakseta siirtyä, ei enää vuosiin. Juhlan aika kilisee, kulkusia ne vain ovat. Yhtenä iltana ojennamme paketoituja anteeksipyyntöjä, syömme kilpaa, kyllähän minä vielä rakastan. Kynttilänvalossa kaikki näyttää hetken kauniilta. Loppukuussa ilotulituksen alla särkyneet katseet kääntyvät kohti valoa. Kelataan takaisin alkuun, otetaan uusiksi tästä.

(c) Minna Autio 2016

Ammattikirjoittajan tunnustukset

Työkseen kirjoittamisessa on pulmana, että ei enää tule juurikaan kirjoitettua ”omia juttuja”.

Tavallaanhan kirjoittaminen ruokkii kirjoittamista. Pysyy paremmin vireessä ja ajattelee, sanotaanko nyt vaikka kirjallisemmin. Toisaalta työkirjoittamisen jälkeen ei enää oikein riitä puhtia esimerkiksi blogijuttujen, saati runojen kirjoittamiseen. Kaikki ajatusenergia on jo kulutettu. Sitä haluaa vain painua koiran kanssa pihalle tai juoda litrakaupalla teetä elokuvan äärellä, neule kädessä. Ajattelematta mitään.

Ei pidä käsittää väärin; runojen kirjoittaminen on syvin rakkauteni. Mutta kuten kuka tahansa rakastanut tietää, rakkauden laiminlyöminen on yllättävän helppoa.

Tässäkin hommassa sinnikkäänä vieraana on syyllisyys; tunne, että pitäisi jaksaa, pitäisi olla obsessiivisesti kiinnostunut, pitäisi vain kirjoittaa kirjoittaa kirjoittaa yöt läpeensä, niin kuin Oikeat Kirjailijat. Pitäisi uhrata kaikki taiteen alttarille: työpaikat, talot, kaikki.

Mutta minä nyt satun pitämään työstäni, ja erityisesti talostani. Eikä taloa voi valitettavasti maksaa runoudella. (Jos joku sattuisi keksimään, kuinka runojen kirjoittamisella maksetaan asuntolaina, tieto olisi tervetullut!)

Ei pidä käsittää väärin; runojen kirjoittaminen on syvin rakkauteni. Mutta kuten kuka tahansa rakastanut tietää, rakkauden laiminlyöminen on yllättävän helppoa. Koska arki. Koska stressi. Koska kaikki ärsyttävät, huomiosyöpöt pikkujutut. Koska raha. Koska velvollisuudet. Koska syyllisyys. Koska ainainen väsymys.

Tähän joku lausuu painavan sanan: tekosyy. Tai: selityksiä. Voi olla. Tiedän vain, että kaipaan runojen kirjoittamista, koko sitä maailmaa. Nyt runous tuntuu etäiseltä kuin rakastettu, joka asuu hiukan liian kaukana. Tapaamiset ovat aina ihania, mutta niiden välit ovat pitkiä ikäviä. Liian pitkiä.

Välillä käy kuten pari päivää sitten: eksyin puolivahingossa runotekstikansiooni ja aloin lukea. (Koska kirjoitetun tekstin lukematta jättäminen on mahdotonta – mistä syystä kodissani ei tulla näkemään tarkoituksettomia sisustustekstejä eikä vaatteissani tekstiprinttejä.)

Huomasin, että vaikka olen pitänyt itseäni aika satunnaisena kirjoittajana, luonnoksia on kertynyt vähintäänkin yhteen kokoelmaan, ehkä jopa useampaan. Tajusin, että haluaisin kovasti uppoutua runojen maailmaan ja saattaa nämä luonnokset valmiiksi teksteiksi, valmiiksi sarjoiksi ja kokoelmiksi. Ikävöin runoa kuin elävää, hengittävää olentoa. Runottomuus tuntuu jatkuvalta, loskaiselta talvihämärältä.

Lottokupongit ja apurahahakemukset ovat vetämässä, mutten pidättele hengitystäni. Jotenkin pitäisi kuitenkin saada tämä homma toimimaan. Vinkit ovat siis tervetulleita. Miten te pystytte kirjoittamaan kaiken arjen pyörityksessä? Onnistuuko se ylipäänsä, jos taloudessa ei ole toista aikuista vähentämässä työmäärää? Miten te pidätte runouden – tai proosan – lähellä, kun kaikki muukin tässä maailmassa vaatii huomiotanne?

Se kysyy sinua tanssiin, sano silti kyllä

Hassua, miten asiat muuttuvat suurin harppauksin silloin tällöin. Kun kirjoitin viime postausta, en tiennyt, että pääsy takaisin päivätyöhön koittaisi jo parin kuukauden päästä.

En arvannut sitäkään, että alle puolentoista kuukauden kuluttua olisin ostanut talon. Vanhan talon maalta, kaurapellon laidalta. Paikkakunnalta, jossa en ole koskaan aikaisemmin edes käynyt, ja josta en tuntenut ennestään ketään.

 

Enkä todellakaan olisi osannut kuvitella, että alle kahden viikon sisällä siitä hetkestä saisin viestin, jossa ikuisuusprojektilleni, vuosia kirjoittamalleni runokäsikirjoitukselle sanottaisiin viimein kyllä.

Nyt, kun ajattelen heinäkuuta 2015, tuntuu kuin viime vuoden sijasta kyseessä olisikin eri elämä, eri ihminen. Taas.

Olen siis muuttanut, yhden maalaiskunnan taajamasta toisen maalaiskunnan… no, maalle. Ja ehkä ensimmäistä kertaa tunnen olevani kotona. Tiesin sen jo ensi visiitillä. Astuin sisään, näin syyspellot talon ympärillä. Tässä se on. Järkevä päätöksenteko ei missään vaiheessa saanut suunvuoroa. Kortit oli jaettu, päätökset tehty. Loppu oli päättelyä.

Talo on aika vanha, sieltä täältä vähän rempallaan. Osat ratkaisuista ovat aika hassuja, hiukan erikoisia. Minulle tehty.

Käsikirjoitusta on toimitettu: editoitu, raakattu, järjestetty, poistettu osia ja lisätty uusia tilalle. Lähetetty lopputulos taittajalle. On neuvoteltu, hämmästelty, panikoitu. Saatu kansikuvaksi suuresti ihailemani valokuvataiteilijan teos. On ihasteltu kansikuvan täydellisyyttä – ja kauhisteltu, kuinka suurelta ja oudolta oma nimi näyttää kirjan kannessa. Panikoitu.

On unohdettu jotain. Myöhäistä; kirja on jo menossa painoon. Panikoitu. Tehty rauha asian kanssa, toistaiseksi.

On sovittu kirjan julkistamispäivä. (21.1.2016, sivumennen sanoen.) On tehty Facebook-tapahtuma julkistamistilaisuudelle – ja saatu oitis iso määrä ilmoittautumisia. Ja viestejä, ihania sydämellisiä viestejä! Sellaisiltakin ihmisiltä, joiden en olisi arvannut muistavan nimeänikään enää.

Olen saanut viestin ihmiseltä toiselta puolen Suomea. Saako kirjaa postitse? Totta kai saa! Minulle on kerrottu, että olen vaikuttanut suuresti eräiden ihmisten kirjoittamiseen, kauan sitten. En aavistanut sitä lainkaan.

Ilo on liian laimea ilmaisu, minulla ei ole tälle kaikelle sanaa nyt.

Ja niin. Olen tässä. Olen nyt. Minulla ei ole karttaa eikä punaista pistettä, mutta tiedän, missä olen. Luulisin.

Mitä on tulossa, en tiedä. Olen hyvin utelias.

Pimeä puoli

Aamuyöt ja varhaisaamut ovat tulleet viime aikoina tutummiksi kuin milloinkaan ennen. Olen aina valvonut myöhään, mutta joitakin kuukausia sitten otin vastaan työn, joka on pelkkää yövuoroa. Sen myötä koko vuorokausirytmini on kääntynyt aika pimeäksi. Voisi sanoa, että muiden aamu on minulle iltaa. Kun ilta hämärtää, minä nousen — kuin mikäkin nosferatu.

Ei puhuta nyt siitä, kuinka hankalaksi arkielämän tekee se, että nukkumisaikani sijoittuu aika lailla täsmälleen virka-aikaan. Ei se ole kiinnostavaa. Voitte varmasti myös kuvitella, mitä se tekee sosiaaliselle elämälle. Niinpä niin. Olen kyllä muutenkin jossain määrin erakkoluonne, vaikka toiminkin työssäni koko ajan ihmisten kanssa ja pidän siitä.

Vapaayöt tuntuvat silmänräpäyksiltä. Kesäyön hiljaisuus, hapuileva valo omenapuiden oksilla. Nautin kasteen ja öisen sateen tuoksusta. Saan kävellä autioilla kaduilla koirani kanssa. Niityillä aaltoilee usva kuin maan alta salaa kohoava järvi. Sen harmaa helma nousee niityltä tyhjän kadun poikki. Jos sitä lähestyy, se vetäytyy pois.

Aamuyöllä juuri ennen auringonnousua linnut tulevat hulluiksi ja aloittavat sellaisen joukkosirkutuksen, että on ihme, ettei koko kylä herää siihen. Keväisin ojista kantautuu kurnutus ja helteellä joutomailta heinäsirkkojen siritys. Ketunpoikaset juoksentelevat pihateillä ja pientareilla, huutelevat koiralleni. Siilit kipittävät jalkakäytävillä ja tuhisevat pihassani.

Lehdenjakaja risteilee pitkin pikkukatuja. Silloin tällöin jokin auto. Niiden kesken, jotka liikkuvat yössä (selvin päin), vallitsee usein tietynlainen solidaarisuus. Annetaan tilaa. Nyökätään. Ei puhuta.

Kun olen töissä, en tiedä mitään tästä. Työ-yö on pitkä ja keinovaloinen, mutta aamu koittaa sielläkin. Kun lähden kotiin, aamu on jo pitkällä. Ajan työmatkaliikenteessä vastavirtaan. Kuuntelen autossa aamuradiota. Juontajien äänekäs pirteys on etäistä, kuin toisesta maailmasta.

Vien koiran lenkille, usva on jo kadonnut ja kaste haihtumassa. Luuni ovat lyijyä ja jokaista lihasta särkee. Olen särkyvää. Tämä ei ole sitä, mihin opiskelin. Mutta tälläkin elää. Juuri nyt se riittää; sen on pakko.

Pidän nukkumisesta valossa, mutta vihaan heräämistä pimeydessä. Talvi on yhtä pitkää pimeää päivästä, viikosta toiseen. Kesällä on helpompaa, kun illallakin on valoisaa.

Pitkät yövuorot lyhentävät päiviä. Vuorokaudet karkaavat käsistä ilman, että niistä saa mitään otetta. Vapaayötkin. Yötyö on jollakin tapaa niin raskasta, että vapaallakin väsymys seuraa monta päivää ympäri vuorokauden. Vaikka vapaata on hieman enemmän, se kuluu toipuessa. Vaikka olisi aikaa tehdä asioita, voimia ei ole.

Omituista elämää yhtä kaikki. Vaikka se tavallaan onkin kiintoisaa, en silti voi suositella. Terveisiä vain täältä pimeältä puolelta. Toivottavasti jonakin päivänä voin sanoa tämänkin matkan jääneen turistireissuksi.

Sanat

Ensimmäinen lause on aina tärkein, ja siksi vaikein. Mutta jospa minä vain aloitan:

Minun äitini halusi nimekseni Wilhelmiina — tai ehkä Vilhelmiina tavallisella V:llä. (Hassua, etten tullut koskaan kysyneeksi.) Vilhelmiina oli isoäitini toinen nimi, mutta isäni, hänen poikansa, piti nimeä liian vanhanaikaisena. Niinpä minulle sitten annettiin toinen nimi. Silti jokin osa minusta on aina ollut, halunnut olla Wilhelmiina — jo ennen kuin kuulin tämän tarinan äidiltäni. Kun sitten aikuisena kuulin tästä ”ensimmäisestä” nimestäni, ääni sisälläni totesi tietävästi: Ah-haa!

Olkoon se siis nimeni täällä, vielä tyhjässä sanojen talossa.

Minulla ei ole suunnitelmaa. En ole oikein varma, mitä täällä teen ja miksi tänne päädyin. Tiedän vain kaivanneeni tätä kovasti. Kirjoittaminen on minulle ajattelemista, ja siihen ei ole tuntunut olevan paikkaa tai tilaa niin pitkään, pitkään aikaan.

Kirjoitin blogia, montaakin blogia, vuosia sitten. Ne ovat yhä olemassa, mutta pölyttyneinä ja hylättyinä. Kukaan ei muista niitä enää, paitsi ehkä muutama ystävä, joka niiltä ajoilta jäi. Lempeitä, mukavia ihmisiä. Olen heistä kiitollinen. Niitä blogeja en silti kaipaa. Ne ovat ajalta, jolloin olin eri ihminen (mutta niinhän voi aina sanoa, ajasta pari vuotta taaksepäin). En minä halunnut palata niihin huoneisiin.

Asuin silloin kaupungissa, olin naiivi ja kärkäs. Haaveilin runoudesta, halusin ymmärtää sen salaisuuden. Halusin kirjoittajakouluun saadakseni sen selville. Pääsinkin. Opiskelin monta vuotta. Kirjoitan nykyään myös työkseni, enkä silti ymmärrä sitä, vieläkään. Runous ja sanat ovat mysteeri edelleen.

Jokin on silti muuttunutkin. Asun pienessä maaseutukunnassa. Ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on talo ja puutarha. Ihmettelen molempia joka päivä. En kaipaa yhtäkään elämäni kerrostaloa. En ainuttakaan mennyttä kotia. Kaipaan vain kauemmas maalle: pellonreunaan, lähelle metsää. Unieni maisemaan.

Olen viettänyt elämäni etsien kotiani, hiljaisuutta. En tiedä, onko sitä olemassa. Paikkaa, jossa liikenteen humina ei peitä lehtien havinaa. Paikkaa, jossa voi, edes ajoittain, kuulla vain elävien olentojen ääniä, ja sen suuren hiljaisuuden kaiken alla. Oletteko kuulleet sen? Minä olen, joskus. Voi olla, että se paikka on silti olemassa ainoastaan unissa — ja sanoissa. Ehkä siksi sanat ovat kotini.